Muusikon & taiteilijan rouhea rocktyyli on tuonut energiaa pohjolan korukulttuuriin jo vuosikymmeniä. Rocklegenda valittiin kesällä 2019 Vuoden Korunkantajaksi.
Syyskuussa 2019 kerrottiin uudesta Musiikkimuseo Famesta, joka avautui kauppakeskus Triplan yhteyteen Pasilaan. Museo kokoaa kotimaisen musiikin historiaa ja nostaa Hall of Fameen legendoja Hurriganesista Sibeliukseen. Rocklegenda Remu Aaltonen oli syksyllä vastaanottamassa kunniakirjan Hurriganesin valinnasta Suomen musiikin kunniagalleriaan. Aiemmin samana vuonna Aaltonen nimitettiin Kultaseppien liiton toimesta Vuoden korunkantajaksi.
Vuoden korunkantaja
Vuoden korunkantajan titteli on myönnetty vuodesta 2001 alkaen henkilölle, joka omalla korunkäytöllään edistää korukulttuuria. Remu on ehdottomasti tyyli- ja korumiehiä. Nimityksen yhteydessä kesäkuussa 2019 Remulle luovutettiin Sami Viitasaaren suunnittelema Taigakorun OTSO -kaulakoru, joka oli tehty varta vasten muusikolle. Nimityksen yhteydessä kerrottiin mm., että Remu Aaltonen on omalla tinkimättömällä tyylillään esimerkillisesti näyttänyt, että runsaskin korunkäyttö on miehekästä sekä Rock ´n Roll.
Rocklegenda oli nimityksestä mielissään, onhan hän rakentanut rock-tyyliä näyttävästi ja uskottavasti siitä lähtien, kun Suomessa ei ollut Remun omien sanojensa mukaan vielä ”yhtään mitään”.
Räminää ja rääkynää!
”Ei todellakaan ollut silloin mitään kiinnostavaa Suomen musiikkiskenessä. Taitavia soittajia oli kyllä, oli sellaista taiteellista musaa, progressiivista, mutta jengi ei käynyt keikoilla.” Siihen piti saada muutosta. Remu arvostaa musiikkia, joka tuntuu joka päässä. Siinä pitää olla sielua. Pitää olla kipinää. Esikuvia ei Suomesta aikoinaan juuri löytynyt, mutta Amerikasta kyllä.
”Äiti kuunteli radiota, tanssi aina, kun tuli jotain hyviä biisejä, mutta minä en löytänyt sieltä kyllä mitään esikuvia. Mulla oli hyvä kaveri, jonka kanssa mentiin yhtä matkaa kouluun. Sen isoveli oli ostanut rokkilevyjä. Räminää ja rääkynää! Se kuulosti helvetin hyvältä! Löysin Little Richardin. Siinä on sähkö siinä äijässä. Jos joku Elvis laulaa, niin tossu alkaa kyllä vipattaa. Mutta kun Little Richard laulaa, niin tippuu roppingit seinistä!”
Muusikon tie
Rumpalin tausta löytyy halkojen hakkuusta. Äiti lähetti Remun usein poikasena hakkaamaan halkoja asunnon lämmittämistä varten. Siellä Remu kulutti aikaansa, hakkasi tynnyreitä ja kurkkupurkkejakin.
”Niistä syntyi hyvä kaiku. Jotenkin tuntu, että rytmi on veressä, se tuntui hyvältä. Totesin, että olen synnynnäinen rumpali. En ikinä harjoitellut, mätän vaan menemään. Sanoinkin aina, että ei kukaan soita niin väärin kuin minä. Se voi ollakin, että se taika perustuu ihan just siihen.”
Remu kertoilee nuoruusvuosistaan pilke silmäkulmassa.
”Rikolliseksi mun piti tulla, mutta ei siitä tullut mitään, kun jäin aina kiinni. Joutui aina ikävyyksiin, kokeilin duuniakin tehdä, mutta… Perusvika on se, että olen laiska. Sitten ajattelin ryhtyä muusikoksi.”
Jenkkityyliä Suomeen
Tyyliä ei nuorilla bändiläisillä ensi alkuun juuri ollut, mutta se luotiin.
”Sitten kun alettiin tekemään musaa, niin tyylin piti olla saman näköinen kuin mitä tekee. Pitää olla uskottava. Rosoa pitää olla. Pitää erottuu muista eikä ole samanlainen kuin muut.”
Remu ja Hurriganes oli mukana luomassa nuorisomuotia Suomeen. 1970-luvulla Hurriganes teki yhteistyötä mm. Matti ja Pirja Majavan vuonna 1969 Kruunuhaankadulle perustaman Beavers -kaupan kanssa.
”Oli jenkkityyliä ja farkkuja. Sanoin jätkille, että soitetaan ilmaiseksi liikkeessä. Hirveät jonot tuli. Sitten nuoret osti niitä Beaverseja. Luotiin tyyliä ja muotia saman tien.”
Kauneusenergiaa!
Korunkantajana Remu on jopa uskollinen. Sormuksiaan hän ei sormista poista. Remu kertoo vuosien takaista tarinaa: äiti oli antanut hänelle kultasormuksen lahjaksi sanoen, että se on taikasormus, eikä sitä saa ottaa sormesta pois. Keikalla tuli kuitenkin soittaessa rakkoja käteen ja Remu jemmasi keikan ajaksi ne talteen. Keikan jälkeen sormukset olivat kadonneet. Se otti niin paljon päähän, että siitä lähtien sormukset on pidetty aina sormissa, nukkuessakin.
”Arkkuun mennessä joku voi ne poistaa, jos on pakko.”
Korulla pitää olla Remun mielestä aina vahva symbolinen merkitys. Ilman tarinaa ei koru juuri kiinnosta. Mutta pitää olla muutakin:
”Kauneusenergia, se on sellainen energia! Koko loppuelämänsä on pimeydessä, jos ei tajua kauneuden energiaa.”
Menestyksen mysteeri
Kun puhumme menestyksestä, Remu puuskahtaa:
”Jos olen rehellinen, en vieläkään tajua sitä. Kun tehtiin ekoja nauhotuksia, niin kauhistuin omaa ääntäni. Sanoin, että äkkiä kiinni se! Oma ääni kuulosti hirveältä. Ajattelin, että pitää etsiä uus laulusolisti, mut ei löytynyt, sitten se vain jäi. Sama kai se kuka siellä ujeltaa.”
Ja kun kompista puhutaan, on pakko puhua Get On -biisistä.
”Tein siihen niin älyttömän rumpukompin, ettei kukaan soittanut sellaista. Sitten se tuli jäädäkseen. Pyhä yksinkertaisuus.”
Englanninkielikin oli vähän niin ja näin, mutta se ei menestystä estänyt.
”En edes osannut oikein enkun tekstejä. Baby Baby vaan! Yritin kirjoittaa ne sanat, miten ne lausutaan. Sitten pääsin juoneen. Jos olisin ollut joku englanninkielen maisteri, en olis ikinä voinut laulaa Get On biisiä. Siinä oli semmonen, että jos ajattelen mitä laulan, niin siitä ei tule mitään. Oli pakko vaan vetää ja sitten jätkät sano, että helvetin hyvä. Sanoin ensin, että tätä ei voi julkaista, se on siansaksaa, siitä tuli kuitenkin hitti.”
Musiikki on ikuista
Syksyllä 2019 toinen musiikkilegenda, muusikko Tuomari Nurmio kertoi, että lopettaa säveltämisen ja musiikin tekemisen. Voisiko Remu ajatella musiikin lopettamista omassa elämässään?
”Ei! Ei kyllä mitenkään pysty lopettamaan. Ihminen on sellainen, että pitää tulla joku tosi vahva asia, joka sitten korvaa musiikin. Musiikki on koko ajan päässä. Se tulee sinne ihan itsestään.”
Vinkkejä nuorille muusikoille ja muusikonaluille Remu antaa mieluusti.
”Soittakaa niin paljon kuin vaan irti lähtee. Mikään ei saa olla niin tärkeää kuin musa. Pitää olla sitkeä. Taide on sellainen asia, jolle pitää antaa kaikki. Kaikki aika ja energia.”
Juttu julkaistu marraskuun 2019 Kello & Kulta -lehdessä.
Teksti ja kuvat: Julia Weckman